Kaunis syksyä enteilevä aamu on seesteinen. Katson hänen kasvojaan. Huonosti nukuttu yö takana. Kide loihtii silmiinsä leikkisän katseen ja kysyy miksi olen hiljainen. Mietteliäisyyteni johtuu siitä, että tänään on se päivä. Viestimme lyhyin lausein. Hänellä on menoa. Ymmärrän tietenkin aikuisen ihmisen elämän haasteet. Kaikenlaista tulee. Leikittelen ajatuksella, että pilaan auringonpaisteen, mutta päätän kuitenkin odottaa. Hän kertoo rakastavansa ja vain vaivoin saan vastattua elämän olevan ihanaa.
Onnekas sattuma, jolla sain tietää hänen työpaikkansa vapaa-ajan juhlissa tapahtuneesta hauskapidosta, on ollut sulateltavana jo kuukausia. Minun kiltti naiseni oli tuhmalla tuulella. Koko sen ajan kun minä hänet tunsin. Keski-iänkriisiä. Levottomuutta. Tuo tietenkin hämmentää kun taudin puhjettua on käyty molempien historia tarkalleen läpi. Minulla suhteita oli noiden keskusteluiden valossa ollut enemmän. Siihen nähden, että minä pääsin hänen sisäänsä käytännössä tuulikaapissa, tuntui hassulta saada nelikymppistä lähes neitsyttä. Enkä minä sano todellakaan olevani vastustamaton. Pikku vinkistä innostuneena koin tarpeelliseksi poimia mustikan tai pari ja tarkistaa muutaman hänen kertomansa tarinan. En tietenkään jäänyt tyhjin käsin.
Hän antoi näyttävin menoin anonyymin sähköpostinsa salasanan ja luvan tarkistaa hänen tekemisensä. Hän aliarvioi minut raskaasti. Hän poisti kaiken kannaltani kiinnostavan käytännössä antaessaan tunnuksensa. Löysinkin mieslistan, josta en ollut kuullut lainkaan. Järjestin päivämäärien mukaan tapahtumat aikajanalle - kaiken sen, minkä hän oli itsestään jakanut, muille. Poikaystävillä oli koodinimet, joilla hän kutsui heitä naisystävien välisissä keskusteluissaan. Löysin hänen salaisen sähköpostinsa. Hän ihmettelee vieläkin, että miten sen tein.
Keskustelemme puhelimessa ja ehdotan, että nähtäisiin jossain ulkosalla. Joskus aikuisten kesken on hyvä puhua kahden. Nyt on sellainen tilanne. Sovimme, että tullessani asioilta, näemme parkkipaikalla, jotta voimme jutella ilman korvia. Asiani on arkaluontoinen. Heitän rennosti kysymyksen miehestä, jota hänen sanojensa mukaan ei ole hänelle olemassakaan. "Olet siis lukenut meilejäni", hän vastaa silmät leiskuen, mutta silmin nähden yllättyneenä siitä, että olen onnistunut palauttamaan paljon hänen poistamaansa. Emme ole tavanneet, hän parahtaa. Ja keskustelutkin ovat sävyltään neutraaleja. Jätän mainitsematta, että olen lukenut keskustelut ja tiedän miksi hän on tilittäessäni romahtaneen elämäni vaikeutta "tuijottanut seinää pystymättä sanomaan mitään järkevää". En nosta esille sitä, että vain minun keskusteluikkunaani hän ei ole pystynyt sanomaan mitään.
Hän pitää tiiviisti yhteyttä miespuolisiin ystäviinsä. Ystävät jakavat kaiken. Minun epätoivonikin. On pärjättävä jotenkin tilanteen ollessa hankala hänelle: mikäpä toimisi paremmin kuin leikkimielinen vitsailu siitä miten minulla "hänen ystävällään" on kaikki päin helvettiä oman sähläämisensä vuoksi. Hän unohtaa mainita, että suurin erheeni on ollut häneen luottaminen. Esityslistallani kakkosena on poliisimies, jolta hän tapaa kysyä treenivinkkejä ja jutella työasioistaan. Sen ohessa sitten treenataan. Tiivis yhteydenpito verrattain tylsistä aiheista tuoksuu minusta erikoiselta. Yhteydenpito on anonyymiä sähköpostiosoitteiden osalta. Poliisit ovat kuulemma tarkkoja henkilöllisyydestään, hän sanoo. Tiedän päivämääriä myöten heidän suhteestaan.
Poliisin hän myöntää kun huomaa, että vaihtoehtoja ei ole. Kertapano. Nyt tiedät kaiken, hän sanoo. Ihan kaiken. En mainitse, että työpaikan poikien kanssa sovitut aamupanot tuntuvat hieman huvittavilta kun kymmenen vuotta vanhempi nainen mouruaa ihastustaan pikku pikku isukille. Isukille, josta tulee paljon merkittävämpi hänen kannaltaan kuin hän osaa vielä edes aavistaa. Ja sitten on vielä toinenkin nuorimies työpaikalta. Ja kolmas. Ja neljäs... En puhu heistä vielä mitään. Uno, firmanjuhlat ja hänen sukupuolitautioireisiin tutustumisensa googlen avulla saavat odottaa.
Keskustelua jatketaan huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti