12. Parinvaihtobileet

Kävimme joulukuun alussa swingersclubilla. Tarkoitus oli saada jännitystä molemmille - kuitenkin niin, että minun jännitykseni on hänen jännityksensä ja kontakteja muihin naisiin ei oteta. Miehiin kylläkin. Hän pukeutui mustaan pitsiseen bodyyn, saumasukkiin ja korkokenkiin. Asussa, jonka olin ostanut aiemmin päivällä hänelle. Hän sanoi minulle, että "haluaisi tänään sen tapahtuvan". Hän haluaisi vieraisiin. Hänen pakaransa olivat paljaana. Asu oli provosoiva, mutta kuitenkin tyylikkään seksikäs. Siis seksiklubille.

Istuskelimme pöydässä ja katselimme ihmisiä. Näimme sisääntulijat. Jokaisen uuden miehen astuessa sisään, hän valpastui. Oli helppo nähdä hänen kasvoiltaan mitä mieltä hän on. Kaksi kertaa hän innostui. Ensin parrakkaasta noin ikäisestäni miehestä. Ja myöhemmin siitä toisesta. Hänen poskensa alkoivat punoittaa.

Kävin vessassa ja pyysin häntä huolehtimaan tavaroistani. Pyyhkeissä kun ei ole taskuja. Läpsyttelin helpottamaan oloani ja tullessani takaisin, hän oli vaihtanut paikkaa. Huomasin tavaroideni jääneen pöytään. Hän ei ymmärtänyt ollenkaan kysyvää katsettani. Posket punoittivat edelleen ja minua alkoi vituttaa.

Tunnin päästä sisään tuli kaltaisemme pariskunta. Nuori mies ja kypsempi nainen. Mies oli hänen makuunsa. Aika paljonkin hänen makuunsa. Hän keskusteli niitä näitä pystymättä keskittymään mihinkään. Hän oli silminnähden kiihoittunut. Hän kysyi minulta "panettaako". Kielsin. Kysyin häneltä samaa - hän myönsi, että panettaa ja sipaisi vatsaani samalla. "Sinulle olen kuumana", hän sanoi vetäytyen heti pois luotani tämän miehen kulkiessa ohitse. Vitutti edelleen ja hänen poskensa hehkuivat entistä kuumempina.

Tunsin, että minun tulisi rohkaista häntä. Päästää hänet pälkähästä. Rakentaa illuusio siitä, että olemme minun halujani tyydyttämässä. Että vastuu olisi minun. Kun minähän tätä tahdon. En tehnyt niin. Minä koin, että minua viedään. 

Hän myönsi lopulta, että minä en saanut häntä kastumaan. Sen jälkeen sain selkääni. Hän halusi kertoa muutaman unohtuneen totuuden. Ja jokainen niistä totuuksista osui minua pyyhkeen sisään. Olin sinä iltana kuolematon - vain se, että hän haluaa tälläisenäkin iltana loukata minua, tuntui pahalta. Koska näin oli, koin selkeästi kasvaneeni ihmisenä.

11. Eyes wide shut, mutta lähiössä.

Kide sanoo, että aisuriuteni on seurausta eletystä elämästä, eikä varsinainen syy tai ainakaan sisäsyntyinen taipumus. Ehkä se on niin, sillä olin muutama vuosi sitten mustasukkainen hänestä. Aivan kuten hänkin minusta. Hän on sitä muuten edelleenkin.

Pääasia, että hän ymmärtää minua. Ymmärtää siinä, että minä tahdon katsella kun hän keimailee, nai ja iskee itselleen muita miehiä. Minun ollessa tukena. Tyttöystävänä, joka nyökkää aina kun hän näkee jotain kiintoisaa. On ymmärrettävää, että minua kiihottaa katsella häntä muiden kanssa. Pistinhän hänet katselemaan kun nussin toista naista - hänen edessään ja kostoksi. Kyllä hän tietää. Tai niin hän sanoo, enkä jaksa väittää vastaan. Nainen oli maksullinen, mutta eipä sinä syksyisenä aamuna olisi viitsinyt yhtään vanhoista panoista suostutella osaksi tätä thrilleriä, jossa kaikki lopulta häviävät. Eihän tuollainen kovin halpaa, öh, tervettä ole - mutta joskus huoralta tullut "kiitos"-tekstiviesti on puolentoista sadan arvoinen. Ja totta kai tuo hävetti. Ihan helvetisti. Siis se, että hän hoiti kulut.

Ajattelin, että jollei minua kunnioiteta totuudella, joka minulle olisi kuulunut kauan aikaa sitten, voin itsekin tehdä jotain raflaavaa. Ei toki mitään niin komeaa kuin se mitä tapahtui perheelleni. Vakioselitys "en muista" alkoi tuntua mahdottomalta. Mahdottomalta siksi, että olin pitänyt sisälläni kuukausia hänen työkavereidensa puheet, hänen puolihuolimattoman sukupuolitautigooglailun ja sen, että tiesin miten minulle selän takana nauretaan.

En olisi mennyt tuon punatukkaisen venäläiseni syleilyyn jos hän olisi puhunut. Pitänyt sanansa. Tiesin hänen elämänsä vaiheista hänen kannaltaan kimurantin sattumuksen vuoksi. Asia, jonka kanssa hän pelasi uhkapeliä. Hävisi, mutta laukesikin. Oli niin kiihottavaa katsella ikeakalustetussa kodissa poikaystävänsä hurmiota toisen naisen kanssa. Kaikki kulminoitui siihen Kubrickmaiseen kohtaukseen. Siihen, jota ei normaalissa parisuhteessa näytellä. Koska ei tarvitse -tai pidä, eikä ehdottomasti kannata, sillä syvimmästä suosta ei nouse 2000-luvulla enää se vitun kuokka-Jussikaan.

Hyvät panothan ne olivat. Jostain syystä sitä tunsi sellaista kemiaa - oikeasti totta kai eurokemiaa, mutta hetken olin jotain muuta kuin se narussa kiltisti kävelevä pelle. Se patja oli oikeasti tosi epämukava, mutta onneksi tyttö - tai oikeasti nainen oli hyvässä lihassa. Eikä todellakaan 31-vuotias, kuten ilmoitusteksti lupasi. Niitä pieniä valkoisia valheita, ymmärretävää.

Laadimme yhdessä sopimuksen, jossa määrittelimme keskinäiset välimme. Oikeudet ja velvollisuudet. Ironista, ehkä, sillä kummallakaan ei varsinaisia välejä ole enää keneenkään muuhun. Tai ainakin omasta puolestani voin sanoa varmasti noin. Ironista siksikin, että sovimme jo tavatessamme, että meidän kahden välillä on vain yksi sääntö: ei keskinäisiä valheita.

Noustessamme sängyltä katsoin Kidettä silmiin. Kerrankin näin mitä hän oikeasti ajatteli. Suihkuun menimme kahdestaan. Itänaapuri jäi katselemaan televisiota.

Sovimme, että Kide saa pitää muita kumppaneita. Avoimesti. Muutettuaan minut hän kuitenkin empi. Ei ole helppoa avoimesti ottaa itselleen oikeudet, jotka hän oli itsellään pitänyt koko ajan.

Eikä enää koskaan kinkun paistorasvaa koiralle.

10. Kuu ja hyvyys ihmisessä ovat subjektiivisia

Haen apua siihen, että minulla on pakonomaiseksi muodostunut perversio siitä, että hän nussii muiden kanssa. Pakonomainen on minun luonnehdintani, ei psykiatrin. Haen apua tai helpotusta siihen, että jokin minussa tahtoo, että kaikki jatkuu kuten tähänkin asti. Että saan olla se uskollinen pieni hauveli, joka lipoo naamaa, vaikka sängyn viereen olisi sijattu pieni koppa toisellekin villakoiralle.

Kävin terapiassa, vaikka minulla on vaikeuksia suhtautua vakavasti sellaiseen. Ylpeyttä varmaankin. Myönnän senkin, että minusta on itsekästä mennä keskustelemaan minusta itsestäni. Ostaa itselleni ystävä, jolle uskoutua. Sitä terapiapalvelut ovat.

Sanan "terapia" maininta blogeissa herättää kaksijakoisia tunteita. Suhtaudun varauksella ja koen tragikoomiseksi sen kliseen, joksi olen muuttunut ihmisenä, viestijänä ja tarinani luojana. Kävin terapiassa - voihan nyt vittu sentään. Ei tunnu hyvältä olla julkisesti erilainen.

Miltä se sitten tuntuu? Hävettää helvetisti. On noloa keskustella kuuluvalla äänellä ja selvin päin  omista perversioistaan ventovieraalle ihmiselle, joka on oletettavasti kuullut kaiken jo ennen kuin minä avasin suuni. Se tunne kun olet odotushuoneessa ja ajattelet, että tämä kaikki on genitaalien polttamisen ohella intiimeintä mitä olen lääkärissä kokenut. Tietäen sen, että jos nyt puhun ohi suuni, ovat hyöty ja vahinko vain minulla. Ostopalvelu, jossa asiakkaalla on kaikki velvollisuudet.

Olimme parinvaihtobileissä. Ostin hänelle vaatteet sitä varten. Hän näytti tyrmäävältä posket punaisina; korkokengissä, bodyssä ja sukissa. Hän tapasi kiinnostavan miehen. Ja halusi sitä toista enemmän kuin minua. Keskustelimme tästä kiihkotta - kumpikin kylläkin kiihottuneena. Onneksi taksikuski ei ymmärtänyt sanaakaan. Ehkei olisi ymmärtänyt siinäkään tapauksessa, että olisimme jakaneet yhteisen kielen.

Vaikka kirjoituksestani välittyisikin loputon halveksunta Kidettä kohtaan, on käsitys kunkin lukijan oma. On kauniita hetkiä ja yhteisymmärrystä. Rauhoittava epätasapaino. Enkä myönnä tuota vain silloin kun mieleni tekee seksiä. Tai tekee mieli sitä, että hänen tekee mieli jotain toista. Hän on hyvinkin herkkä ja lämmin. Sitä olen pohjimmiltani minäkin. Mutta hänellä on se toinenkin puoli. Kai kaikilla on. En tiedä, että olenko minä ruokkinut sitä, voi ollakin. Mistä minä sen tietäisin kun en uskalla kysyä.

Ehkä joku miettii, tietääkö hän tästä blogista. Ja jos tietää, ymmärtääkö. Minusta tuo nuo ovat hyviä kysymyksiä.
 

9. Aisuri

Kun tarpeeksi tutustuin häneen ja elämäänsä, aloin mukautua. Niin kai siinä kävi. Pikku hiljaa huomasin kiihottuvani hänestä muiden kanssa. Olin mustasukkainen ja loukattu, mutta sopeuduin ajatukseen.

Voiko mikään olla enää perverssimpää kuin löytää itsensä onanoimasta nauttien virtuaaliseksistä, jota hän harrasti minun aikanani ja minusta riippumatta. Jonkun toisen kanssa. Miten hän sopi treffejä ja fantasioi. Kuullostaa raadolliselta, mutta nessu imee kaiken mitä keho erittää. Vielä kun siihen saisi vitutuksen ja itseinhonkin niistettyä.

Taisteltuani vastaan riittävästi luovutin. Ehdotin hänelle, että kokeilisimme ryhmäseksiä. Ottaisimme mukaan toisen miehen. Tunsin välillämme avoimuutta ensimmäistä kertaa kuukausiin. Hävettää myöntää tuokin.

Hän suhtautui varauksin, mutta oli kaiketi kiinnostunutkin. Fantasioimme aiheella. Ehkä siinä olisi meille tie. Saisin elämältäni selkääni, ehkä - mutta ainakaan minun ei tarvitsisi selvittää ominpäin mitään. Tiedän, kuullostaa säälittävältä, mutta sitä se on - kun kaikki on mennyt. Kaikella tarkoitan uskoa. Työ on vielä jäljellä. Ja se vitun auto. Ja tietysti rakkaus...

On tietenkin selvää, että tuumasta toimeen ei ryhdytä heti. Vaan vasta heti kun mahdollista. Teimme profiilin - tällä kertaa yhteisen. Verbaliikaltaan hakijat olivat minun näkökulmastani suunnilleen samaa tasoa kuin se myyntimies, mutta hän piti yhtä nuorukaista kiinnostavana. Onneksi kaverilla oli minua isompi kulli. Miehille tuollaiset asiat ovat tärkeitä.

8. Vihreän Puu-Hevosen vuosi

2014.

Puolitoista vuotta kolmannen blogiosion elämää on kulunut. Aika on mennyt siivillä. Pari sataa "nyt tiedät kaiken"-lausetta, lukematon määrä epämääräisiä panoja milloin missäkin, hyviäkin hetkiä, litroittain alkoholia, kyyneliä ja pari tippaa verta. Pitkälle on päästy. Hänestä on vuotanut vain kuukautisverta - maininta siltä varalta, että joku laskee minun tehneen jotain mistä piripäissä oikeudentajustaan humaltuva kansanedustaja ei armahtaisi.

En tietenkään osaa perustella - edes itselleni, miksi Kide on elämässäni. Vieläkin. Ehkä olen tyhmä, yksinäinen tai uskon naiivisti siihen, että tämä tupla tai kuitti on se viimeinen. Ehkä kuitenkin on eniten niin, ettei minulla ole enää muutakaan. Tämä onneksi käsittää itsesäälinkin - en ole sellaiseen sairastunut, enkä ajatellutkaan. Jotain sentään viuhuu ohitsekin. Niin kuin tämä nikkelikupari-vaippainen itsesääliluoti.

Kuullostiko katkeralta? Väärin. Luin piilotettuna olleet katkelmat omasta elämästäni ja koska olen oman elämäni anekdootti ajattelin, että tämän voi pitää esillä. Ei kostona tai opetuksena, mutta viihteenä - niin julmalta kuin se kuullostaakin.

Minuun otti yhteyttä tämän blogin tiimoilta eräs mies. Se tuntui hyvältä. Kun joku alkoi ajatella omilla aivoillaan.