11. Eyes wide shut, mutta lähiössä.

Kide sanoo, että aisuriuteni on seurausta eletystä elämästä, eikä varsinainen syy tai ainakaan sisäsyntyinen taipumus. Ehkä se on niin, sillä olin muutama vuosi sitten mustasukkainen hänestä. Aivan kuten hänkin minusta. Hän on sitä muuten edelleenkin.

Pääasia, että hän ymmärtää minua. Ymmärtää siinä, että minä tahdon katsella kun hän keimailee, nai ja iskee itselleen muita miehiä. Minun ollessa tukena. Tyttöystävänä, joka nyökkää aina kun hän näkee jotain kiintoisaa. On ymmärrettävää, että minua kiihottaa katsella häntä muiden kanssa. Pistinhän hänet katselemaan kun nussin toista naista - hänen edessään ja kostoksi. Kyllä hän tietää. Tai niin hän sanoo, enkä jaksa väittää vastaan. Nainen oli maksullinen, mutta eipä sinä syksyisenä aamuna olisi viitsinyt yhtään vanhoista panoista suostutella osaksi tätä thrilleriä, jossa kaikki lopulta häviävät. Eihän tuollainen kovin halpaa, öh, tervettä ole - mutta joskus huoralta tullut "kiitos"-tekstiviesti on puolentoista sadan arvoinen. Ja totta kai tuo hävetti. Ihan helvetisti. Siis se, että hän hoiti kulut.

Ajattelin, että jollei minua kunnioiteta totuudella, joka minulle olisi kuulunut kauan aikaa sitten, voin itsekin tehdä jotain raflaavaa. Ei toki mitään niin komeaa kuin se mitä tapahtui perheelleni. Vakioselitys "en muista" alkoi tuntua mahdottomalta. Mahdottomalta siksi, että olin pitänyt sisälläni kuukausia hänen työkavereidensa puheet, hänen puolihuolimattoman sukupuolitautigooglailun ja sen, että tiesin miten minulle selän takana nauretaan.

En olisi mennyt tuon punatukkaisen venäläiseni syleilyyn jos hän olisi puhunut. Pitänyt sanansa. Tiesin hänen elämänsä vaiheista hänen kannaltaan kimurantin sattumuksen vuoksi. Asia, jonka kanssa hän pelasi uhkapeliä. Hävisi, mutta laukesikin. Oli niin kiihottavaa katsella ikeakalustetussa kodissa poikaystävänsä hurmiota toisen naisen kanssa. Kaikki kulminoitui siihen Kubrickmaiseen kohtaukseen. Siihen, jota ei normaalissa parisuhteessa näytellä. Koska ei tarvitse -tai pidä, eikä ehdottomasti kannata, sillä syvimmästä suosta ei nouse 2000-luvulla enää se vitun kuokka-Jussikaan.

Hyvät panothan ne olivat. Jostain syystä sitä tunsi sellaista kemiaa - oikeasti totta kai eurokemiaa, mutta hetken olin jotain muuta kuin se narussa kiltisti kävelevä pelle. Se patja oli oikeasti tosi epämukava, mutta onneksi tyttö - tai oikeasti nainen oli hyvässä lihassa. Eikä todellakaan 31-vuotias, kuten ilmoitusteksti lupasi. Niitä pieniä valkoisia valheita, ymmärretävää.

Laadimme yhdessä sopimuksen, jossa määrittelimme keskinäiset välimme. Oikeudet ja velvollisuudet. Ironista, ehkä, sillä kummallakaan ei varsinaisia välejä ole enää keneenkään muuhun. Tai ainakin omasta puolestani voin sanoa varmasti noin. Ironista siksikin, että sovimme jo tavatessamme, että meidän kahden välillä on vain yksi sääntö: ei keskinäisiä valheita.

Noustessamme sängyltä katsoin Kidettä silmiin. Kerrankin näin mitä hän oikeasti ajatteli. Suihkuun menimme kahdestaan. Itänaapuri jäi katselemaan televisiota.

Sovimme, että Kide saa pitää muita kumppaneita. Avoimesti. Muutettuaan minut hän kuitenkin empi. Ei ole helppoa avoimesti ottaa itselleen oikeudet, jotka hän oli itsellään pitänyt koko ajan.

Eikä enää koskaan kinkun paistorasvaa koiralle.