7. Tavallinen valhe

Kun lapset saadaan hoidettua uuteen päivään jatkamme keskustelua siihen mihin jäätiin. Viimeiset sanat ovat samat kuin ovat koko ajan olleet: nyt tiedät kaiken. Tahdon antaa sokerikiteelle mahdollisuuden kertoa minulle tarinansa alusta alkaen. Eilistä tarinaa ei ole ja hän saa aloittaa tarinansa alusta.

Kide kertoo minulle merkityksettömiä yksityiskohtia elämästään. Hän pelaa aikaa, kuten hän usein tekee puntaroidakseen mahdollisuuksia luikerrella piiloon. Kuuntelen rauhallisena, vaikka turhaudunkin tähän loputtomaan selittelyyn. Kyselen hänen työkavereistaan. Hän ymmärtää vihjeeni. Sattumia tapahtuu. Hän on silminnähden loukkaantunut: pieni piiri on vuotanut. Hän ei luonnollisestikaan avaa itseään vaan heittää luun. Hän kertoo kuinka häntä naitiin työpaikan virkistyspäivän illanvietossa. Kahdesti. Ja kahden eri miehen toimesta. Siinä kaikki. Ei muuta. Nyt tiedän kaiken.

Poliisiystävällä ja näillä kahdella työtoverilla on ajallisesti eroa joitakin viikkoja. Tieto ei tunnu miltään kun siihen on totutellut kuukausia. Yksi pieni yksityiskohta eroaa alkuperäisestä käsityksestäni. Hänen mukaansa miehet naivat toisistaan tietämättöminä ja peräkkäin - minä kun kuulin kimpasta. Merkityksettömiä yksityiskohtia ja väärinkäsityksiä.

Lannistavinta tässä kaikessa on havahtua huomaamaan, että vastapäätä istuu nainen, jota en tunne. Hänen kasvonsa ovat ilmeettömät ja silmistä on mahdoton lukea mitään. Hän itkee minulle katuvaisena, mutta hänen kyyneleensä eivät tunnu miltään. Paljon on vielä piilossa. Miksi itkeä nyt kun ollaan kilometrin päässä totuudesta. Edelleen.

Hänen tapansa lievennellä tehtyä pienemmäksi on ainoa johdonmukainen asia hänessä. Hän muuntaa termistön niin, että itsekin mietin, että onko valhe itseasiassa koskaan valhe. Vai tavallinen valhe - sellainen pieni lapsus. Sellainen sama pää kesät talvet-tyylinen.

Hän tekstaa minulle töihin: "Vaikka kyynelehdin sanojesi vuoksi, se ei tarkoita, että pitäisin sinua ilkeänä.". En tiedä miten tuollaisiin viesteihin tulisi vastata, joten jätän vastaamatta. Tämä viesti oli odottamaton sen positiivisen hengen vuoksi. En kylläkään rehellisesti sanoen tuhlannut sekuntiakaan aikaa sen pohtimiseen, että millaisena hän minua tässä tilanteessa pitää. Ehkä olisin pohtinut sitä myöhemmin. Mutta nyt ei tarvitse.

6. Turhatkin sanat voivat luoda tunnelman

Tänään sen teen.

Kaunis syksyä enteilevä aamu on seesteinen. Katson hänen kasvojaan. Huonosti nukuttu yö takana. Kide loihtii silmiinsä leikkisän katseen ja kysyy miksi olen hiljainen. Mietteliäisyyteni johtuu siitä, että tänään on se päivä. Viestimme lyhyin lausein. Hänellä on menoa. Ymmärrän tietenkin aikuisen ihmisen elämän haasteet. Kaikenlaista tulee. Leikittelen ajatuksella, että pilaan auringonpaisteen, mutta päätän kuitenkin odottaa. Hän kertoo rakastavansa ja vain vaivoin saan vastattua elämän olevan ihanaa.

Onnekas sattuma, jolla sain tietää hänen työpaikkansa vapaa-ajan juhlissa tapahtuneesta hauskapidosta, on ollut sulateltavana jo kuukausia. Minun kiltti naiseni oli tuhmalla tuulella. Koko sen ajan kun minä hänet tunsin. Keski-iänkriisiä. Levottomuutta. Tuo tietenkin hämmentää kun taudin puhjettua on käyty molempien historia tarkalleen läpi. Minulla suhteita oli noiden keskusteluiden valossa ollut enemmän. Siihen nähden, että minä pääsin hänen sisäänsä käytännössä tuulikaapissa, tuntui hassulta saada nelikymppistä lähes neitsyttä. Enkä minä sano todellakaan olevani vastustamaton. Pikku vinkistä innostuneena koin tarpeelliseksi poimia mustikan tai pari ja tarkistaa muutaman hänen kertomansa tarinan. En tietenkään jäänyt tyhjin käsin.

Hän antoi näyttävin menoin anonyymin sähköpostinsa salasanan ja luvan tarkistaa hänen tekemisensä. Hän aliarvioi minut raskaasti. Hän poisti kaiken kannaltani kiinnostavan käytännössä antaessaan tunnuksensa. Löysinkin mieslistan, josta en ollut kuullut lainkaan. Järjestin päivämäärien mukaan tapahtumat aikajanalle - kaiken sen, minkä hän oli itsestään jakanut, muille. Poikaystävillä oli koodinimet, joilla hän kutsui heitä naisystävien välisissä keskusteluissaan. Löysin hänen salaisen sähköpostinsa. Hän ihmettelee vieläkin, että miten sen tein.

Keskustelemme puhelimessa ja ehdotan, että nähtäisiin jossain ulkosalla. Joskus aikuisten kesken on hyvä puhua kahden. Nyt on sellainen tilanne. Sovimme, että tullessani asioilta, näemme parkkipaikalla, jotta voimme jutella ilman korvia. Asiani on arkaluontoinen. Heitän rennosti kysymyksen miehestä, jota hänen sanojensa mukaan ei ole hänelle olemassakaan. "Olet siis lukenut meilejäni", hän vastaa silmät leiskuen, mutta silmin nähden yllättyneenä siitä, että olen onnistunut palauttamaan paljon hänen poistamaansa. Emme ole tavanneet, hän parahtaa. Ja keskustelutkin ovat sävyltään neutraaleja. Jätän mainitsematta, että olen lukenut keskustelut ja tiedän miksi hän on tilittäessäni romahtaneen elämäni vaikeutta "tuijottanut seinää pystymättä sanomaan mitään järkevää". En nosta esille sitä, että vain minun keskusteluikkunaani hän ei ole pystynyt sanomaan mitään.

Hän pitää tiiviisti yhteyttä miespuolisiin ystäviinsä. Ystävät jakavat kaiken. Minun epätoivonikin. On pärjättävä jotenkin tilanteen ollessa hankala hänelle: mikäpä toimisi paremmin kuin leikkimielinen vitsailu siitä miten minulla "hänen ystävällään" on kaikki päin helvettiä oman sähläämisensä vuoksi. Hän unohtaa mainita, että suurin erheeni on ollut häneen luottaminen. Esityslistallani kakkosena on poliisimies, jolta hän tapaa kysyä treenivinkkejä ja jutella työasioistaan. Sen ohessa sitten treenataan. Tiivis yhteydenpito verrattain tylsistä aiheista tuoksuu minusta erikoiselta. Yhteydenpito on anonyymiä sähköpostiosoitteiden osalta. Poliisit ovat kuulemma tarkkoja henkilöllisyydestään, hän sanoo. Tiedän päivämääriä myöten heidän suhteestaan.

Poliisin hän myöntää kun huomaa, että vaihtoehtoja ei ole. Kertapano. Nyt tiedät kaiken, hän sanoo. Ihan kaiken. En mainitse, että työpaikan poikien kanssa sovitut aamupanot tuntuvat hieman huvittavilta kun kymmenen vuotta vanhempi nainen mouruaa ihastustaan pikku pikku isukille. Isukille, josta tulee paljon merkittävämpi hänen kannaltaan kuin hän osaa vielä edes aavistaa. Ja sitten on vielä toinenkin nuorimies työpaikalta. Ja kolmas. Ja neljäs... En puhu heistä vielä mitään. Uno, firmanjuhlat ja hänen sukupuolitautioireisiin tutustumisensa googlen avulla saavat odottaa.

Keskustelua jatketaan huomenna.

5. Mihin se kaikki veri menee, kysyi kärpänen itikalta?

Hoitokerroista eräs jää mieleeni pysyvästi. Olen kirkkaasti valaistussa toimenpidehuoneessa seuranani lääkäri ja hoitaja. Ihoni näyttää kalpealta spottivalojen loimottaessa kehoani. Näytän pieneltä ja säälittävältä. Harmaalta ja alistuneelta. Lääkärin otteet ovat varmat ja asialliset. Tunnen itseni hätääntyneeksi lapseksi - sellaiseksi, joka pelkää jäykkäkouristusrokotusta, mutta tajuaa, ettei karkuunkaan pääse. Eikä tunne muutu edes silloin kun hartioihini tartutaan määrätietoisesti paikoillani pitämiseksi. Kohta sattuu ja kannan vastuuta edes kehollani, vaikkei se helpota omaa tai muiden oloa. Fyysinen kipu on yhdentekevää. Kuten tilanteen nöyryyttävyyskin.

Kävelen lääkäriasemalta kuulaaseen syyspäivään. Kollegani soitto rytmittää itsesääliä ja häpeää, jota tunnen. Vihaan itseään sääliviä ihmisiä ja uskon siihen, että jokainen rakentaa itse oman onnensa - tai epätoivon, jota elää. Keskustelen puhelimeen neutraalilla äänensävyllä työasioista ja valehtelen olleeni lounaalla. Palaan töihin ja asiat hoituvat. Puudutuksen haihtuessa oloni huononee. Minua oksettaa ja palelen. Menen vessaan muilta piiloon. Alavatsakipuja alleviivaa verinen virtsa ja joudun vetämään pöntön kahteen kertaan, koska vesi ei puhdistu kertavetäisyllä kirkkaaksi.

Oloni on sekava. Tunnen kuinka kuume hyväilee kauttaaltaan araksi turtunutta kehoani. Yritän istua jalat ylhäällä, jotta paine alavatsassani helpottaisi. Soitan sokerikiteelle ja kerron voivani huonosti. Hän lupaa tuoda minulle mehua ja syötävää. Kerron ylimalkaisesti tuntemuksistani, enkä tahdo huolestuttaa häntä liiaksi. Hän halaa ja toivoo, että tämä oli viimeinen kerta tätä lajia. En vastaa mitään.

Pienet sanat, eleet ja ohi minun suuntautuvat katseet herättävät minussa hassun tunteen. Kaikki ei täsmää. Koska olen menettänyt kaiken, eikä minulla ole enää mitään annettavaa kenellekään, suljen nämä ajatukset mielestäni, yritän hymyillä ja naputan uuden merkinnän "Kaikista pojista ei tule miehiä - mitä sitten"-blogiin. Kyllä se tästä. Hänkin on kiireinen. Hänen täytyy selvitä ja siinä auttaa hänen ystävänsä. Ystävä, jonka kanssa minulle nauretaan tietämättäni. Noh, verta vuotava penis. Onhan siinä tiettyä hauskuutta.

4. Satuun pitää osata uskoa, jotta se toimii

Miten tapahtui tämän ja blogin kakkososan välillä? Antakaa kun kerron.

Elämäni sokerikiteen kanssa lähtee odottamatta uusille urille hassusta sattumasta. Maailma pienenee. Ihmisiä tulee ja menee - vain noustakseen pinnalle silloin kun sitä vähiten odottaa. Koska tiedän, että kide kiistää kaiken, annan asian olla. Olen kohdannut hänen huonon muistinsa aiemminkin hänen tarinoissaan. Hän ei muista, että on sopinut aamupanot nuoren kollegansa kanssa. Kollegallakin on pienet lapset. Kyse on vain neutraalista keskustelusta, joka ei johda minnekään. Niin hän sanoo. Suljen aivoni aina kun hän kertoo rakastavansa minua ja olevansa onnellinen pystyessään viimeinkin avoimuuteen. Luottamaan.

Kohdatessani elämäni suurimman kriisin katson lapsiani ja toivon, ettei heistä kasvaisi nuuksionkoiria. Kaikesta ei selviä rahalla, eikä taloudellinen huolenpitoni ole edes minulle itselleni ane, jolla pyrkisin itseäni rauhoittamaan. En pysty ostamaan itselleni omaatuntoa, mutta voin taata muille taloudellisesti puitteet, lähtökohdat, kehittymiseen ja onnelliseen elämään. En ole ylpeä tai kaunopuheinen edes kasvottomana. Enkä tietenkään usko pettämisen genetiikkaan, mutta joskus pelkään, että mitä jos kupeideni hedelmistä kasvaa tunkkaisen hotellihuoneen tuoksuisia kuviani. Lähtökohdilleen kun eivät lapseni voi mitään.

Ulkoillessamme hän saattaa puhjeta kyyneliin. Menneisyys ei jätä häntä rauhaan, vaikka hän onkin niin onnellinen nykyhetkestä. Meistä. Kyselen arkiseen sävyyn hänen ajatuksistaan ja saan huomata, että valheita tulee spontaanisti ilman järkevää motiivia.

Työpäivisin chattailemme paljon. Hän on toisinaan kiireinen tai poissaoleva. Asia, joka on hänen asemassaan ihan ymmärrettävää. Salaiset sähköpostitilit ja lukuisat kontaktit ottavat oman aikansa. Suhteita täytyy huoltaa. Kaikkia suhteita. Hän kärsii kuormittavista mustasukkaisuudenpuuskista: kiirehtii vahtimaan, etten minä seurustele muiden naisten kanssa. Hän kyselee työympäristöni naisista. Se on ymmärrettävää, koska minä olen hänen.

Ollessamme yhteisellä kahdenkeskeisellä lomamatkalla hän suuttuu minulle kysyessään elämässäni vierailleista naisista. Hänen silmänsä leiskuvat ja minä voin vain vaivoin pitää kaiken sisälläni. Se, että tarina ei ole kaunis, ei tarkoita sitä, että se ei olisi hyvä. Vielä ei ole aika keskustella.

3. Tarkoitusta etsivä tarvitsee peilin

Elämäni romahti yhdessä yössä puhjenneeseen sukupuolitautiin ja olin pitkään poissa tolaltani. Pienestä avioliittoni ulkopuolisesta suhteesta tuli kaikki mitä minulla on. Avioliittoni loppuhenkäykset öiden osalta menivät sohvalla halaten tyynyä. Oikeasti koiraa, mutta koitan tässä nyt häivyttää hieman asioita, joista minut voi tunnistaa. Sokerikide oli tuolloin lomamatkalla miehensä kanssa. Minullakin oli mitä odottaa. Ei matkaa, mutta kivuliaat hoidot, jotka saisivat mieleni lentämään. Hoidot, joiden konkretia oli vasta selviämässä.

Kide tekstasi minulle jo tuolloin olevansa uskollinen minulle. Nyt kun ympäristötekijät, käytännössä sukupuolitauti, olivat antaneet meille tarvittavan sysäyksen uuteen alkuun. Hän kiirehti tarkentamaan, että uskollisuus tarkoitti sitä, että hän on miehensä ja minun kanssa, mutta jos tilanne joskus muuttuu ja saisimme toisemme, hän ei pystyisi pettämään minua.

Limakalvoni olivat rikkoutuneet. En ollut uskoa silmiäni. Hän aikoi jatkaa elämäänsä kuten tähänkin asti. Kide ei voinut ympäristölleen mitään ja lomamatkan jälkeen hän kertoi viettävänsä aikaa miehensä kanssa. "Ei kannata keikuttaa venettä", hän totesi mennessään fine dine ravintolaan ja ostoksille miehensä kanssa. Kun minua runteli lääkitys, hän oli nälkäinen. Kun minua pelotti niin hänellä oli kiire perheensä parissa. Siis jos perhe oli viereisen chatikkunan myyntimies, jonka kanssa hän piti tapanaan näppäillä. Kekseliäs nimimerkki ja kekseliästä virtuaaliseksi - "Otan sut kaappia vasten".

Häneltä saaneiden selvitysten perusteella arvelin taudin tulleen hänen mieheltään. Hän kertoi miehensä työmatkoista, jotka tuntuivat erikoiselta yhteydenpidon, ajankohdan ja taustatarinan kannalta. Hänkin vakuuttui saaneensa taudin mieheltään. Tai niin hän kertoi.

Jouduin sukupuolitaudin kroonisuuden vuoksi lisähoitoihin. Oli kaivettava kanuuna, jolla ammutaan paha minusta pois. Yksityislääkäriasemille tälläiset toimenpiteet hoidettaan hienovaraisesti ja taustoja kyselemättä. Enkä olisi ollutkaan valmis tarinaani vielä kertomaan. Lääkäriasemalla olin asiakas, enkä koira. Hetken karussa omasta elämästäni. Potilaana.

Vaimoltani en sympatiaa saa, enkä sitä ansaitsekaan. Hänellä on oikeus halveksia minua. Teen niin itsekin. Olin valheillani tuhonnut sen kauniin, jota olimme yhdessä rakentaneet. Tieten ja kusipäisesti välittäen vain itsestäni. En taistele lastenhuollosta, rahasta tai mistään muustakaan. Minä voitan vain antamalla kaiken. Hyvittämään mitään en tietenkään pysty.

Oli aika avata uusi blogi, koska osaltani salaisuudet olivat paljastuneet. Valehdellen itselleni aloin kirjoittaa elämääni nuuksionkoirana. Blogini toinen osa. "Kaikista pojista ei tule miehiä - mitä sitten"-kirjoitusten positiivisuuden kääntöpuolena oli loputon pyrkimys ja halu kieltäytyä näkemästä kuinka päin vittua kaikki on. Halu uskoa, että meille kaikille käy hyvin. Kaiken jälkeen en koe itsekään ansaitsevani kaunista loppua, mutta tahdoin uskoa, ettei kohtaloni ole vain opettaa rakastamalleni ihmiselle mitä on petollisuus. Sokerikide tuki minua, tekstiviestitse. Hän oli kyllä irtautumassa avioliitostaan kunhan pöly laskeutuisi. Pöly, joka oli vain minun elämässäni. Hän ei luonnollisestikaan ottanut mitään puheeksi kotonaan. Koska niin oli parempi. Jotta hän voisi paremmin olla minua varten. Kielsin hänen ilmeettömiltä kasvoiltaan heränneet tuntemukset kun aistin kaiken olevan illuusiota. Kirjoitin kevyttä blogia päästäkseni hetkeksi pois yölliseltä sohvalta, jonne kuului vaimoni itku.

2. Hän - sokerikide

Kolmas ja viimeinen osa Nuuksionkoirasta kertoo Sokerikiteestä. Nelikymppisestä naisesta, joka ajoi koiran nurkkaan ja opetti, että mikään ei ole miltä näyttää. Naisesta, joka teki kulkukoirasta Tampion.

Aina löytyy hyviä syitä pelätä.

Sain Sokerikiteeltä sukupuolitaudin. Se tuli sokerikiteellekin yllätyksenä. Ei hän osannut aavistaa mitään tuollaista, koska aiemmista suhteista oli vierähtänyt jo vuosia. Hänen parin vuoden takainen sekoilunsa muuttui parin kuukauden takaiseksi. Sokerikide pitää huomiosta, työpaikan pojista, nettituttavuuksista, suojaamattomasta seksistä, satunnaissuhteista ja ravitsemusliikkeiden uroista. Kuitenkin sopivasti häntä nuoremmista. Ei hän kaikkia halua. Eikä hän enää kaipaa elämäänsä lisäkseni mitään. Niin hän sanoo.

Tauti teki elämästäni perheeni parissa mahdottoman. Minä toin kotiini taudin ja vieläpä tietoisena riskeistä. Hädän hetkellä hän pelasti minut totaaliselta romahtamiselta ja ymmärsi. Niin luulin. Kuvittelin epätoivoisena, että vaikka olen pilannut välini ihmisiin, joista todella välitin, olen saanut tilalle jotain. Olinkin saanut. Jotain itseni kaltaista. Tiedän nyt tarkalleen, miltä vaimostani on tuntunut todelliseen luonteeni paljastuessa. Karma is a bitch, kuten ensimmäiseen blogiini kommentoitiin.

Sokerikide - Hän - kertoi, että tiedän hänestä kaiken. Tiesin hänen luomansa todellisuuden hänestä itsestään. Hän ei valehtele. Hän ei pysty siihen. Kun Sokerikiteeltä kysyy, hän vastaa välittömästi. Hänen muistinsa on huono - mutta vain silloin kun Sokerikide puhuu itsensä pussiin. Hän ei muista epäilleensä sukupuolitautia vain hetki ennen tapaamistamme. Hän ei muista laittaa näppäinlukkoa päälle tekstattuaan hyvät yöt peiton alta - siis silloin kun hän tosiasiasiassa istuskelee ravintolassa miesseurassa kertoen vinkkiä siitä, miten häneltä saa pillua.

Tämä on tarina valheista ja siitä, miten paha saa palkkansa. Minä olen tämän tarinan konna. Minä olen vastuussa elämästäni.

1. Prologi

Minä olen kolmekymppinen mies ja tämä on blogini.

Keskiluokkaisen perheen poikana elämän perushyveiden tavoittelu on iskostunut syvälle tavoitteelliseen arvomaailmaani. Lapset, koira, joukkueharrastaminen, farmariauto, ohimoilta harveneva tukka, etelänmatkat ja kesämökki. Tai pirstaloitunut elämä, josta vastuullinen löytyy peilistä. Kusipäinen kaksivuotinen vailla järjenhäivää. Kyyneliä, sukupuolitauteja ja kasapäin valheita. Kaikin puolin aikuisen miehen aikuista elämää.

Tapasin Hänet netissä, suomi24:lla. Tapasin Häntä salaa. Intensiivistä yhteydenpitoa, kaksoiselämää, kesti puoli vuotta. Vuosi sairasteltiin ja tutustuin naiseen, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Kaksoiselämä jatkui ja minusta kasvoi uusi Tampio. Alkuperäinen kesti häntä kaksikymmentä vuotta, minä kaksi.

Tämä on meidän tarinamme kahden vuoden virstanpylväästä eteenpäin.