Elämäni romahti yhdessä yössä puhjenneeseen sukupuolitautiin ja olin pitkään poissa tolaltani. Pienestä avioliittoni ulkopuolisesta suhteesta tuli kaikki mitä minulla on. Avioliittoni loppuhenkäykset öiden osalta menivät sohvalla halaten tyynyä. Oikeasti koiraa, mutta koitan tässä nyt häivyttää hieman asioita, joista minut voi tunnistaa. Sokerikide oli tuolloin lomamatkalla miehensä kanssa. Minullakin oli mitä odottaa. Ei matkaa, mutta kivuliaat hoidot, jotka saisivat mieleni lentämään. Hoidot, joiden konkretia oli vasta selviämässä.
Kide tekstasi minulle jo tuolloin olevansa uskollinen minulle. Nyt kun ympäristötekijät, käytännössä sukupuolitauti, olivat antaneet meille tarvittavan sysäyksen uuteen alkuun. Hän kiirehti tarkentamaan, että uskollisuus tarkoitti sitä, että hän on miehensä ja minun kanssa, mutta jos tilanne joskus muuttuu ja saisimme toisemme, hän ei pystyisi pettämään minua.
Limakalvoni olivat rikkoutuneet. En ollut uskoa silmiäni. Hän aikoi jatkaa elämäänsä kuten tähänkin asti. Kide ei voinut ympäristölleen mitään ja lomamatkan jälkeen hän kertoi viettävänsä aikaa miehensä kanssa. "Ei kannata keikuttaa venettä", hän totesi mennessään fine dine ravintolaan ja ostoksille miehensä kanssa. Kun minua runteli lääkitys, hän oli nälkäinen. Kun minua pelotti niin hänellä oli kiire perheensä parissa. Siis jos perhe oli viereisen chatikkunan myyntimies, jonka kanssa hän piti tapanaan näppäillä. Kekseliäs nimimerkki ja kekseliästä virtuaaliseksi - "Otan sut kaappia vasten".
Häneltä saaneiden selvitysten perusteella arvelin taudin tulleen hänen mieheltään. Hän kertoi miehensä työmatkoista, jotka tuntuivat erikoiselta yhteydenpidon, ajankohdan ja taustatarinan kannalta. Hänkin vakuuttui saaneensa taudin mieheltään. Tai niin hän kertoi.
Jouduin sukupuolitaudin kroonisuuden vuoksi lisähoitoihin. Oli kaivettava kanuuna, jolla ammutaan paha minusta pois. Yksityislääkäriasemille tälläiset toimenpiteet hoidettaan hienovaraisesti ja taustoja kyselemättä. Enkä olisi ollutkaan valmis tarinaani vielä kertomaan. Lääkäriasemalla olin asiakas, enkä koira. Hetken karussa omasta elämästäni. Potilaana.
Vaimoltani en sympatiaa saa, enkä sitä ansaitsekaan. Hänellä on oikeus halveksia minua. Teen niin itsekin. Olin valheillani tuhonnut sen kauniin, jota olimme yhdessä rakentaneet. Tieten ja kusipäisesti välittäen vain itsestäni. En taistele lastenhuollosta, rahasta tai mistään muustakaan. Minä voitan vain antamalla kaiken. Hyvittämään mitään en tietenkään pysty.
Oli aika avata uusi blogi, koska osaltani salaisuudet olivat paljastuneet. Valehdellen itselleni aloin kirjoittaa elämääni nuuksionkoirana. Blogini toinen osa. "Kaikista pojista ei tule miehiä - mitä sitten"-kirjoitusten positiivisuuden kääntöpuolena oli loputon pyrkimys ja halu kieltäytyä näkemästä kuinka päin vittua kaikki on. Halu uskoa, että meille kaikille käy hyvin. Kaiken jälkeen en koe itsekään ansaitsevani kaunista loppua, mutta tahdoin uskoa, ettei kohtaloni ole vain opettaa rakastamalleni ihmiselle mitä on petollisuus. Sokerikide tuki minua, tekstiviestitse. Hän oli kyllä irtautumassa avioliitostaan kunhan pöly laskeutuisi. Pöly, joka oli vain minun elämässäni. Hän ei luonnollisestikaan ottanut mitään puheeksi kotonaan. Koska niin oli parempi. Jotta hän voisi paremmin olla minua varten. Kielsin hänen ilmeettömiltä kasvoiltaan heränneet tuntemukset kun aistin kaiken olevan illuusiota. Kirjoitin kevyttä blogia päästäkseni hetkeksi pois yölliseltä sohvalta, jonne kuului vaimoni itku.
Kide kusettaa sua 6-0. Sillä oli kertapanoja sun lisäksi ja sieltä se tauti tuli. Ei tietenkään ota himassa puheeksi, sen sijaan pihtaa siellä. Olisit jo mies ja menisit hattu kourassa Kiden miehelle puhumaan, tai lähetä anonyymi kirje. Ihan tosi, kai sä nämä naiset tiedät? Niillä on kiva mutta nynny mies, ja sen pettää sen minkä ehtii, kaikkialla missä ehtii. Pitäen kiltin ja hyväluontoisen miehen kotiorjana.
VastaaPoista